Elämä on jotenkin ihan kipeetä. Päätin luopua vauvakuumestani ja mitä tapahtuukaan? Testasin selkeät kaksi viivaa tikkuun 11. lokakuuta! Kylläpä levisivät silmät leipälautasen kokoisiksi niin itsellä kuin miehelläkin. Jälkeenpäin iski mieletön ilo, mutta toisaalta epävarmuus ja pelko... Jos jotain sattuu taas? Pelkään edelleen ja joka päivä tuntuu riemuvoitolta. Odotan koko ajan, että menisi jo 12 viikon virallinen varoaika!!! Mutta todellisuudessahan mitä vaan voi sattua vielä senkin jälkeen. Huonot kokemukset ovat tehneet tehtävänsä... :-/ Huomenna aion rohkaistua ja varata ajan neuvolasta. Saahan sen peruutettua, jos jotain sattuisi? Mutta voi kunpa ei sattuisi mitään ja meillä olisi kesäkuussa terve lapsonen käsivarsilla.
Taitaa siirtyä sitten asunnon myynti ja omakotitalon hankintakin. Pienempään asuntoon nyt ainakaan ei voida muuttaa, edes väliaikaisesti, jos / kun meitäkin on kesällä kolme plus koirat. Mutta eihän tästä elämästä ikinä tiedä, joten ei varmaankaan kannata edes tehdä mitään pitkäntähtäimen suunnitelmia. Jos eletään vaikka ihan päivä kerrallaan.

Viikonloppu on mennyt taas ennätysvauhtia ohi. Ei tippaakaan kiinnostaisi mennä töihin, sielläkin on ollut viime aikoina jotenkin niin veemäinen tunnelma. Ei jaksa edes ajatella koko asiaa enää... Onneksi on oma pikku salaisuus, joka saa hymyn leviämään huulille. :) Tekisi mieli kertoa jo koko maailmalle, mutta haluaisin kuulla ensin sydänäänet.